Uusi Lahti 5.3.2008/ Suora yhteys kaupungintalolta

Teemavuodet tulevat ja menevät

Voisiko äkillistä hoitoa tarvitsevan vanhemman aikuiset lapset saada hoitovapaata vanhuksen hoitamiseen? Tätä on syytä eri foorumeilla pohtia nyt, kun Suomessa väestön ikääntyminen heittää uusia haasteita. Hoitovapaa käsittää nyt alle 10-vuotiaan sairastuneen lapsen hoitoa. Norjassa ja Tanskassa on haettu tämän suuntaisia ratkaisuja vanhusten hoitoonkin.

Kristillisdemokraattina ajattelen, että senioreiden aktivoinnista ja vanhusten hoidosta kantavat huolta ensisijaisesti heidän lapsensa, kunnat ja erilaiset järjestöt yhdessä. Ihmisen elämän antoisuus perustuu ihmissuhteisiin. Mitä elämää sellainen on, että ihmisen ainut lähiomainen on viranomainen? Kuka sellaista haluaa?

Mitkä ovat lasten velvollisuudet vanhempiaan kohtaan? Täytämmekö vastuumme kännykällä vanhempiamme kohtaan? Loput hoitakoon yhteiskunta. Siirtyminen sosialisoinnista takaisin yksilön vastuuseen ottaa koville. Hyvinvointivaltio ei ole vapauttanut meitä vanhemmistamme ja vastuusta. Siihen on myös meidän 50- ja 60 -luvun lasten opittava.

Voisiko kerrostaloihin, kortteleihin ja kylille perustaa lisää senioreiden ja vanhusten kerhoja? Niiden tarve on suuri. Neljän seinän sisälle piiloutuva yksinäisyys on mahdollista poistaa vapaaehtoisten verkostolla. Haastankin seutukuntamme seurakunnat, yhdistykset, talonyhtiöiden hallitukset ja aktiivi-ikäiset seniorit yhteistyöhön tällaisen kerhotoiminnan laajempaan virittämiseen.

Vanhusväestö haluaa muistella lapsuuteen liittyviä asioita ja pohtia tavallista elämää. Heillä on oikeus tietää, miten digiboksit toimii, miten kännykkää käytetään, miten pankkiasiat hoidetaan tänä päivänä jne. Ihmissuhteita voidaan elää tosielämässä, eikä vain television sarjoissa. Kerhot voivat aktivoida senioreita ja vanhuksia myös liikuntaan, joka on yhä tärkeämpää terveyden säilyttämiseksi.

Ikääntymisen myötä voimien heikentyessä liikkuminen hidastuu ja vaikeutuu niin kotona, portaissa kuin kaduilla. Jalkaisin kuljetaan entistä lyhyempiä matkoja ja apuvälineiden kanssa liikkuminen on usein erityisen haasteellista. Päivittäinen toimintapiiri supistuu ja omasta asunnosta voi tulla ainut, rajattu, jopa sosiaalisesta elämästä eristävä elämänpiiri.

Jotta Lahti saavuttaa vanhuspoliittisen ohjelman tavoitteen, että 90 % vanhuksista (yli 75-v) asuu omassa kodissaan, kaupunkimme on suunnattava ikäihmisten palvelut alueellisesti yhä tasaisemmin, lähipalvelupisteet eivät saa vähentyä, asuintalojen on rakennettava hissejä ja päivätoimintaa tarvitaan entistä enemmän. Asumispalveluiden, kotihoidon, dementia- ja laitoshoidon paikkoja tarvitaan toki myös kasvavasti.

Omassa perheessäkin on viime vuosien aikana ollut ajankohtaista etsiä ratkaisuja alkavaa dementiaa sairastavan omaisemme tilanteessa. Sen jälkeen, kun perheessä ei ole enää pieniä lapsia, joutuu vakavasti puntaroimaan miten selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla arjesta muuttuneesta elämäntilanteessa?

Vanhuus on luonnollinen osa elämänkulkua ja siihen, kuten muihinkin elämänvaiheisiin sisältyy mahdollisuuksia, rajoituksia, kehittymistä ja luopumista, samoin myös oikeuksia ja velvollisuuksia.

Ihminen voi kokea kolme eri kuolemaa: sosiaalisen, henkisen ja fyysisen. Näin on kuvannut teologi Martti Lindqvist. Aluksi hiipuvat ympäriltä ihmissuhteet, sitten omat voimavarat ja lopuksi ruumis.

Useimpien vanhusten ongelmia ovat yksinäisyys ja masennus. Yksin asuva ja masentunut ihminen ei jaksa huolehtia ruokailustaan, hän ei myöskään jaksa lähteä kerhoihin eikä lenkille. Siinä on tuhoisa kierre, joka nopeasti johtaa terveyskeskuksen tai sairaalan vuodeosastolle.

Erilaiset painopisteet ja teemavuodet tulevat ja menevät. 90-vuotiaalle Suomelle ja meille kaikille kuntapäättäjille jokainen vuosi on senioreiden teemavuosi.

Leena Mantere

Kaupunginhallituksen

II varapuheenjohtaja